"Niinpä tietenkin", olivat Arinan ensimmäiset sanat hänen uudessa kodissaan. "Niinpä tietenkin. Täällä ei ole mitään. Paitsi tuo pieni mökki. Ja hirveän suuri tontti." Tämänkö vain hänen vanhempansa olivat jättäneet? Arinan silmät kostuivat kun hän ajatteli vanhempiaan. He olivat menehtyneet kolarissa. Koska Arina oli perheensä ainoa lapsi, hän oli jäänyt yksin. Hänen vanhempansa olivat jo aiemmin kertoneet, että Arina saisi perinnökseen suuren tontin toisesta kaupungista. Arina oli kuvitellut jotakin aivan muuta. Hän olisi halunnut suuren, tai no, edes keskikokoisen talon jonka pihalla olisi pieni uima-allas jossa voisi käydä pulahtamassa.

Arina katseli vaivautuneena uutta taloaan. Hän meni sisälle, mutta huomasi pian, että talossa oli vain WC, sänky ja ruoanlaittotarvikkeet, hän palasi nopeasti ulos. "Miksi... Miksi minun sukuni on oltava niin köyhä? En omista mitään muuta kuin tämän tontin ja tuon talon! Miksi?" Arina huusi pihalla ääneen ja purskahti itkuun. Hän itki ainakin kymmenen minuuttia, kunnes vihdoin rauhoittui ja pyyhki kyyneleensä.

Oikeastaan Arina olisi halunnut vieläkin itkeä, mutta tajusi postinkantajatytön saapuvan. "Kiitos kun toit sanomalehden", hän sanoi vieläkin itkuisella äänellä ja silmät punertaen. "No ole hyvä vaan", tyttö vastasi ja jatkoi matkaansa seuraavalle talolle. Arina laittoi lehden syrjään, ja päätti illemmalla katsoa avoimia työpaikkoja.

"Haluan ainakin oman kasvimaan", Arina päätti sitten ja alkoi kaivaa maata. "Kasvatan kaikkea hyvää mistä voin myöhemmin laittaa ruokaa." Pian Arina kuitenkin huokaisi ja suoristi selkänsä. "Tämä on raskaampaa kuin luulin", hän mietti. Kuitenkin hän iski lapion uudelleen maahan ja jatkoi kasvimaan kaivamista.

Ei kestänyt enää kauaa, kun Arina oli saanut jonkinlaisen kasvimaan aikaiseksi! Hänen kätensä ja housunlahkeensa olivat multaiset. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja kasteli tomaatintaimia onnellisena. "Saan lisää rahaa, kun myyn kasvattamani tomaatit!" hän hymyili. "Ja kun hankin vielä työpaikankin, saan rakennettua hienomman talon!"

Naapuritkin tulivat toivottamaan Arinan tervetulleeksi. Sopivia miehiä ei naapureiden joukosta löytynyt: kaksi oli naisia ja yksi ruma mies. Arina tervehti ja jutteli hetken aikaa naapureiden kanssa, mutta pian he lähtivätkin pois huomattuaan, että Arina ei ollut rikas nainen, jolla olisi ollut poreallas ja kartano.

Illalla Arina päätti etsiä itselleen työpaikan sanomalehdestä. "Hm... Mistäköhän työstä pitäisin? Olisikohan tämä minulle hyvä? Vaiko tämä?" Hetken pohdinnan jälkeen hän oli valinnut uransa: tanssi.

"Ensimmäisen työpäivän aika!" Arina pohti seuraavana päivänä tyytyväisenä ja avasi kimppakyytinautonsa oven. "Öö... Ihana sää tänään, eikö?" Arina yritti matkalla jutella autonkuljettajan kanssa. "Jep." "Muutin vasta tänne. Onko täällä jotain hyviä shoppailupaikkoja?" "En minä tiedä." "Entä..." Arina yritti taas aloittaa kysymyksen. "Älä häiritse, kun yritän ajaa!" autonkuljettajamies huudahti vihaisesti. Arina vaikeni ihmeissään. "Miten joku voikaan olla noin epäystävällinen?" Arina kummasteli, ja ei sanonut mitään koko loppumatkan aikana.

Illalla Arina päätti hypellä hyppynarua, että saisi ylennyksen urallaan. "Miksi... tämä... on... niin... raskasta?" hän mutisi hampaittensa välistä, muttei lopettanut hyppimistä.

Viikkoja kului. Arina oli valmistanut itselleen keittoa ja laittoi lusikallisen suuhunsa. "On inhottavaa asua yksin. Joko minun pitäisi alkaa miettimään miesasioita?" hän pohti. "Olenhan aina haaveillut suuresta perheestä..."

Kuitenkin vielä pari päivää Arina keskittyi työhönsä. Karisma oli miltei yhtä tärkeää kuin kunto, joten hän oli hankkinut itselleen peilin.

Mutta koska hän oli saanut lisää palkkaa, naruhyppely ei ollut enää paras mahdollinen tapa kuntoilla: hän oli ostanut myös kuntolaitteen.

Arina meni sänkyynsä ja veti tiukasti peiton päälleen. Ilma oli melko kolea. "Huomenna aion lähteä kaupungille", Arina päätti. Hän oli niin väsynyt raskaasta työstään, joten heti silmänsä suljettuaan hän vaipui uneen. Hän uneksi jostakin ihanasta miehestä ja lapsista.

Aamulla Arina kutsui ennustajan luokseen ja pyysi häneltä treffiseuraa. "Tässä rahaa", hän sanoi ja ojensi seteleitä. "Näin vähän? No, katsotaan millaista seuraa sinulle löytyy..." ennustaja mutisi.

Tämännäköinen mies olisi kuulemma Arinan maksaman rahan arvoinen. "Oli kiva tavata, mutta... Pitää mennä... Näkemiin!" Arina virnisti miehelle. Mies ei ollut yhtään sellainen, kuin hän olisi toivonut! "Olipa tylsät treffit", mies totesi poistuessaan tontilta. Arina huokaisi helpotuksesta. "Ja sinä häivyt! Veit viimeisetkin rahani!" hän huudahti ennustajalle. "Mikseivät ne ikinä anna enempää rahaa?" ennustaja mietti poistuessaan. "Minähän löydän heille loistavaa treffiseuraa!"

Illalla Arina soitti taksin niin kuin oli suunnitellut, ja lähti kaupungille. "Toivottavasti löydän jonkun miehen. Jonkun rakastettavan ja komean..." "Minne mennään?" taksikuski miltei huusi. "M-mitä?" Arina havahtui. "Kysyin kolmannen kerran, minne haluat mennä", taksikuski sanoi tylsistyneenä. "A-ai jaa... Vie minut ihan mihin vain paikkaan Stadissa, sopiiko?" Arina kysyi. "Selvä on..." kuski vastasi ja painoi kaasua.

Taksi saapui yhteisötontille. Sopivaa miestä ei heti tuntunut löytyvän, mutta sitten Arina huomasi jotakin. Uskomattoman komean miehen! Niinpä Arina riensi nopeasti juttelemaan ennen kuin muut naiset huomaisivat miehen. "Hei, kuka olet?" Arina kysyi kauniin ujosti hymyillen. "Minun nimeni on Anssi", mies vastasi. "Kukas sinä olet?" Sitten hän hymyili. Arina ei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa hymyä. "Olen Arina. Arina Tower", hän lopulta vastasi tajuttuaan, että hän oli vain jäänyt tuijottamaan miehen hymyä. He juttelivat jonkin aikaa.

"Olet... Todella komea", Arina sanoi sitten Anssille. "Niinkö? Sinäkin olet erittäin kaunis", Anssi vastasi hymyillen jälleen niin suloisesti. Niin suloisesti, että Arina tajusi puhuvansa elämänsä miehelle. Miehelle, jonka kanssa halusi naimisiin. Sitten hän tajusi, että huomenna olisi työpäivä, ja kello oli paljon. "Pitää mennä. Nähdään", hän hymyili Anssille. "Näkemiin", Anssi vilkutti. Niinpä Arina tilasi taksin ja meni kotiin.

Seuraavana päivänä Arina heräsikin aikaisin ja hyppäsi uuteen kimppakyytiautoonsa. "Hieno auto, tykkään punaisesta väristä... Mikäköhän on Anssin lempiväri?" hän mietti mielessään. Sitten hän käsitti ajattelevansa koko ajan Anssia, joten häntä alkoi hymyilyttää. Tylsä autonkuljettaja vain pysyi hiljaa eikä huomannut Arinan virnistelyä.

Illalla tultuaan töistä Arina päätti lämmittää itselleen annoksen ruokaa. "Ripaus suolaa ja... Jos Anssi menisi kanssani naimisiin, minun pitäisi kysellä millaisesta ruoasta hän pitää", hän pohdiskeli, ja alkoi taas hihittää itsekseen niin, että meinasi polttaa ruoan pohjaan.

Kului päiviä, eikä Anssi soittanut, ja Arina oli liian ujo soittaakseen itse. Hän luuli jo Anssin unohtaneen hänet. Eräänä aamuna puhelin kuitenkin pirisi. "Arina Tower puhelimessa, kuka siellä?" Arina kysyi toiveikkaana. "Päivää. Haluaisitteko kenties tilata lehden..." puhelimesta kuului ja Arina huokaisi. Sitten puhelimesta kuului naurua. "En minä nyt lehtimyyjä ole. Täällä Anssi. Lähdetkö Stadiin treffeille? Jos tavattaisiin illalla kello 18?" kuului. Arina innostui, ja Anssi varmasti kuuli sen Arinan äänestä. "Sopii! Missä paikassa?" hän kysyi onnelisena. Anssi kertoi paikan. "Ehdin varmasti töiden jälkeen", Arina ajatteli ja sulki puhelimen.

"Hei Anssi, ihana nähdä sinua!" Arina huudahti Anssille kun saapui paikalle. "Olet kymmenen minuuttia myöhässä!" Anssi nauroi ja otti Arinan käsistä kiinni. "Ei voi mitään... Pitihän minun laittaa hiukset ja meikata ja..." Arina selitti anteeksipyytävästi hymyillen. "Miksi? Minua vartenko?" Anssi kysyi muka yllättyneenä. "Niin tietenkin!" "Ei sinun olisi tarvinnut... Olet kaunis muutenkin." Arina ei voinut olla halaamatta Anssia.

Ja niinpä illemmalla Arina tunsi rakastavansa Anssia, ja Anssi tunsi luultavasti samoin. He olivat täydellinen pari.

Noin puolenyön aikaan he lopettivat treffinsä, jotka olivat olleet upeat. He olivat käyneet syömässä, kylpylässä ja tietysti viettäneet aikaa myös puistossa ja muuallakin. "Kiitos kun kutsuit minut treffeille", Arina sanoi. "Kiitos kun tulit kanssani treffeille", Anssi hymyili. "Jospa tulisit huomenna meille?" Arina ehdotti. "Eihän se mikään kartano ole mut..." "Älä viitsi", Anssi sanoi. "Tulen joka tapauksessa."

Aamulla Anssi saapuikin Arinan luo. "Huomenta", Arina tervehti. "Huomenta vaan", Anssi vastasi. "Olen miettinyt", Arina aloitti. "Haluaisitko muuttaa tänne minun luokseni asumaan?" Anssin ilme muuttui miettiväiseksi. "Hmm... Tuota..." hän aloitti. "Ei sinun tietenkään tarvitse muuttaa, jos et halua!" Arina selitti nopeasti. "Se oli vain ehdotus!" "Totta kai muutan, Arina!" Anssi nauroi lopulta. Sitten hän otti taskustaan samettirasian. "Jospa menisimme kihloihin?" Arina otti silmät loistaen kihlasormuksen ja halasi Anssia. He olivat nyt kihloissa!

Ihan ensiksi Anssi sai kokea muodonmuutoksen. Tällainen hänestä tuli. Lasit korvattiin piilolinsseillä ja hiukset leikattiin. Oikea komistus!

Kului pari kuukautta, ja töistä tultuaan Arina huomasi jonkun potkaisevan hänen mahassaan. "Olen raskaana! Sehän on unelmani, ollut aina, mutta mitä sanon Anssille?" hän mietti ja tunnusteli mahaansa. "Ei auta muu kuin kertoa heti töiden jälkeen..."

Arina halusi kuitenkin mennä vielä töihin ennen kuin jäisi äitiyslomalle, joten hän ei mennyt sisälle ja soittanut töihin vaan jäi ulos odottelemaan kimppakyytiautoa.

Niinpä töistä tultuaan Arina meni heti kertomaan asiasta Anssille. "Tuota... Olen... Raskaana", hän sanoi. "Olet vai? Sehän on hieno juttu! Mahtavaa! En halua mitään muuta enemmän kuin omaa pikku vauvaa!" Anssi huudahti. "N-niinkö?" Arina kysyi varovaisesti ja Anssi nyökkäsi. "No niin, pikku poika! Milloin sinä synnyt?" Anssi jutteli Arinan mahalle.

"Anteeksi vain, mutta lapsesta tulee tyttö", Arina sanoi rauhallisesti.

"Poika se on, aivan varmasti. Lyödään vaikka vetoa", Anssi hymyili. Se sai Arinan suuttumaan. "Eipäs, vaan tyttö! Hän saa nimekseen Betty." "Mutta jos, ja kun, se on poika, nimeämme hänet Benjaminiksi." "Älä koko ajan väitä vastaan!" Arina kiljui raivoissaan. "Älä itse!" Anssi huusi. "Sinähän tässä koko ajan..."

Sitten Anssi huokaisi. "Ei viitsitä riidellä. Aika näyttää, kumpi lapsesta tulee", hän sanoi. "Niin..." Arinakin myöntyi. "En malta odottaa, että synnyt, pikku Benjamin", Anssi puhui jälleen mahalle. "Betty", Arina hymyili.

Viikon kuluttua Arina ja Anssi päättivät pitää pienet häät. "Kohta pääsemme vihdoin virallisesti naimisiin", Arina kuiskasi Anssille, joka nyökkäsi.

<3

"Otahan vähän kakkua!"

"Kohottakaamme malja ihanalle vaimolleni, Arinalle!" Anssi kehotti. Kaikki taputtivat käsiään ja nostivat maljan. Arina katseli onnellisena Anssia ja juhlavieraita.

Aika riensi. Arinan maha pomppasi jo toisen kerran. Synnytys oli lähellä.

Pari kuukautta kului. Sillä välin, kun Anssi oli viemässä vanhaa sanomalehteä roskiin...

...koitti synnytys. "ANSSIII! Tule auttaMAAAN! Vauva syntyy! Anssi!" Arina kiljui.

Ja kohta Arina pitelikin pientä vauvaa käsissään. Vaaleat hiukset ja iho sekä Arinan silmät. "Olet ihana!" Arina leperteli vauvalle, "ja nimeksesi saat..."

 

Enpä kerrokaan! :D Yrittäkääpä arvailla. ^^ Tämän osan olisi pitänyt olla pidempi, mutta jaoin ekan osan kuvat kahteen osaan, sillä en halunnut että ensimmäisessä osassa tapahtuu niin paljon. Tämän tekemisessä kesti näin kauan, koska meillä oli (ja on tälläkin hetkellä) vieraita. Toivottavasti piditte ja jäätte seuraamaan. ;)